13/10 2009

KIRJOJA JOKA OVESTA

Nykytekniikka mahdollistaa kenelle tahansa toteuttaa haaveensa ja tehdä aivan ikioma kirjansa ja niin näyttää tapahtuvankin. Tekniikka halpenee, suomenkielisiäkin omakustanteita syntyy tiuhaan tahtiin.
Kuitenkin – kirja ei myy itse itseään. Kun hengentuote on painovalmiina onnellisen kirjailijan hyppysissä, on kolmekymmentä prosenttia itse työstä tehty. Nyt alkaa markkinointi, eikä siinä keinoja kaihdeta. Suosittelisin lähinnä näyttäviä veritekoja, vehtaamista ulkoavaruudesta tulleen kesyn hirviön kanssa tai muuta tämän suuntaista, mikä ylittää uutiskynnyksen ja lisää myyntiä.
Oikotietä onneen ei ole, mikäli haluaa myydä taidettaan nirsoille lukijoille, jotka ovat jo kaiken kokeneet.
Ruotsinsuomalaisille kirjoille on välttämätön väylä niin sanottu Suomen tie; kirjat on julkaistava jonkin tunnetun suomalaisen kustantajan kautta – ainakin suomenkielisen kirjan kyseessä ollen. Ruotsinsuomalainen alemmuudentunto ei hyväksy, että täältäkään Nasaretista tulisi mitään ruotsinsuomalaista hyvää, ellei se ole tangolaulaja tai ruotsia puhuva täällä asuva urheilija.
Me käymme lagom-tilaisuuksissa, tapaamme lagom-julkkiksia, mutta – tunnettua ruotsalaista sananpartta siteeratakseni ja mukaillakseni: vain Suomessa suomalaisia kirjailijoita on.
Tornionjokilaaksolaiset ovat vähin erin pääsemässä tästä itsesäälissä rypemisestä, kuten saamelaisetkin ja mitä niitä muita vähemmistöjä sitten onkaan.
Syksyn kirjasesonki on taasen alkanut. Hankitaan joitakin suomalaisia klassikkoja, jotkut kirjoittavat meedion välityksellä vielä postuumistikin vanhaa koillismaata. Haanpäätä ei osta kukaan, eikä suomenkielistä Harry Potteria. Nuoret lukevat omissa ruotsinkielisissä maailmoissaan, mutta lapset ja aikuiset lukevat suomeksi.
Tosin monet nuoretkin opiskelevat yhä enenevässä määrin suomea, se on nyt muodissa.
Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että pikku putiikissamme tapahtuu: tätä kirjoittaessani kokoontuu Arto Paasilinna-seura, huomenna tulevat runoilijat, lauantaina kertoilee eräs meänkielinen kirjailija teoksestaan ja sitten viikon päästä Heikki Kotka.
Ja toden sanoakseni, Liekki on laadukas, eikä kukaan ruotsinsuomalainen runoilija ennen Mikko Anttilaa ole yltänyt yhtä korkealle arvostetussa Lahden runomaratonikilvassa. Toivottavasti olen väärässä.
Ennen arvelin tietäväni paljonkin ruosukirjallisuudesta. Tänään olen nöyrempi, sillä kirjallinen kehitys kehittyy. Olen jo ajat sitten pudonnut kärryiltä, sillä ruosukirjallisuus lisääntyy kaiken aikaa, vaikka emme kirjailekaan Turku – Tampere – Helsinkikolmion sisällä, vaan olemme periferiaa siinä kuin Salla tai Nikkaluokta.

Raimo Sillanpää

24/9 2008

Kirjat ovat ihmeellisiä, ne kertovat asioista, tapahtumista, olioista, paikoista, joita ei voisi kuvitellakaan. Tosin tässä multiversumissa – parhaassa kaikista mahdollisista – kaikki mahdotonkin on mahdollista.
Ajattelen hieman sekavasti niitä lukemattomia kirjoja, jotka kukin muodostavat portin muun muassa väkivallan maailmoihin.
Ajattelen tässä juuri tapahtunutta Kauhajoen massamurhaa, ja pahuuden kaikennielevää olemusta, jota ei suinkaan löydy helvetistä vaan täältä paratiisilliselta siniseltä planeetalta.
Olen syntynyt Kauhajoella, sen larvamailla mutta käyn vieläkin säännöllisesti sukuloimassa niin eläviä kuin kuolleitakin.
Joitakin vuosia sitten leikkasin talteen Kauhajoen kunnallislehdestä laajahkot artikkelit hautakivien kaatelemisista. Jotkut ihmiset kirjaimellisesti elävätkin Halloweenin yötä ja Drakulan verisiä torahampaita.
Kirjallisuus niin luettuna kuin kirjoitettunakin voi vastata muutamaa kognitiivista psykoterapiaistuntoa. Turhaan ei puhuta taideterapiasta, jota ei voi kanavien kesken surffailu korvata.
Alan kallistua aikani luettuani keski-ikäisten splatterpunkkarien toivottomiin toteamuksiin, että vaikka kirjailija parhaansa yrittäisi luodakseen vertahyytäviä maailmoita, vie tämän päivän todellisuus kirkkaan voiton niin Outsiderista kuin H. P. Lovecraftistakin.
Helppoahan tunnetusti on lukea fiktiivisista kauhuista, vaan entapä sitten elää niitä ihan livenä.

Raimo Sillanpää

 

16 / 8 –08

Kirjat kuuluvat Suomen luontoon siinä kuin käki kultakurkkukin. Näin on ollut jo ammoisista ajoista saakka. Sysmän kyläkirjapäivillä huomasin, että suomalaisten suussa maistuivat niin oluet, mansikat kuin kirjatkin.
Tosin jouduin hieman poleemiseen keskusteluun eräänkin torikävijän kanssa, joka moitti euron kirjoja kalleiksi. Totesin, että Helsingin rautatieaseman vessa veloittaa jo euron hädässä olevalta. Eikö nyt hvvän opuksen vuoksi jo kannattaisi laskea jonpaan kumpaan lahkeeseen, sillä kirja lisääntyy arvossaan, mutta pissahätä tulee ja menee. Sitä paitsi olen käytännössä saanut tuta, että mitä ikuisesti tyytymätön ihminen saaneekaan puoli-ilmaiseksi tai muuten vain halvalla, sitä ihminen potkii, hyljeksii, jättää heitteille. Tämä koskee niin lapsia kuin muitakin kirjoja.
Vaan Sysmän leirintäalueella mökkiä varatessa, tuntui kuin Laulujoutsen ja Sudenhampainen kaulanauha olisivat henkineet Yrjö Jylhän asuintalon luontoa. Tuolla Sysmän leirintäalueen nykytiloissa oli siis kirjailija Jylhä ennen asunnoinut.
Sitten myöhemmin jäljittäessämme vanhan ystävän jääkaappia Kemiössä, totesin, että moni tunnettu nykykirjailija oli niin ikään etsiytynyt etäälle kulttuurin valtavirroista.
Tänään ymmärrän tämänkin faktumin varsin selvästi: ei kirjailija muuta tarvitse kuin luontoa ja kannettavan. Kaikki muu järjestyy niin kuin Vuorisaarnassa on kirjoitettu.
Muuten tavallinen ihminen ei tarvitse kuin makkaraa ja kirjoja. Kaikki muu seuraa itsestään.

Raimo Sillanpää

Perjantai ja 13/6/08

Tämä ei ole käsitys vaan mielipide.
Kymmenen vuoden perästä, kun Ruotsi on muuttanut sisämaahan, on myös havaittavissa, että kaikki suomea taitavat kirjoittajat ovat jo kyhänneet tukun erilaisia kirjoja. Ruotsinsuomalaisia kirjailijoita on jo nyt enemmän kuin ruotsinsuomalaisia lukijoita! Täkäläiset kirjailijat kyhäävät kirjannäköisiä hyödykkeitä ja näin osaltaan auttavat tuhoamaan Perä-Lapin koivuisia kuusikkoja. Täkäläiset kirjailijat (suomenkieliset) ovat liian kilttejä menestyäkseen. Eihän kukaan nykyisin lue kirjoja vain sen vuoksi, että niissä olisi jotakin mielekästä ja ehkä kovastikin taiteellis-esteettistä.
Johan suuresti arvostamani jo manalle mennyt Erno Paasilinna kehotti elämään sellaisen elämän, että siitä sukeutuisi kirjailija.
Tänään ei näin laimea ohje pitkällekään riitä. Tars tehrä jotakin, kuten entinen kaukopartiomies Koivisto totesi, sillä kynnys on nykyisin niin korkealla, että vähintään vuorikiipeilyn jatkokurssi praktiikkajaksoineen on enemmän kuin välttämätöntä. Tosin jo ”splatterpunkkarit” aikoinaan totesivat, että todellisuus on aina karmeampi kuin sairaimmankaan kirjailijan mielikuvitus.
Mutta nykykirjailijapolvi on pojasta ynnä tytöstä heikentynyt. Kunpa edes lentävät lautaset laskeutuisivat minkä tahansa sanoman kanssa, että meillä olisi jotakin kirjoitettavaa.Apua ylhäältä odotellessa voisin suositella muun muassa, että kukin alkaisi uudestaan lukea.
Esimerkiksi kirjailija Arja Uuusitalon blogikirja kertoo jotakin sellaista Tukholmasta, jota ei saa selville lyhyillä koukkauksilla Vanhaan kaupunkiin tai NK:lle. Viimeisimmästä verilöylystäkin on jo kohta viisi sataa vuotta kulunut ja ehkä saame odottaa pitkäänkin seuraavaa ulkoministerimurhaa NK:lla. Täälläkin on elettävä, että siitä voisi kirjoittaa. Juuri näin on kirjailija Arja Uusitalo tehnyt.
Tämä ei ole propagandaa!
Ruotsissa on muitakin kaupunkeja, jonne ei pääse Viikingillä tai Silja-Tallinkilla. Vaikkapa Göteborgissa asustaa suomalaisia kirjailijoita ynnä runoilijanretkuja. Onkin hyvä, että Asko Sahlberg saa vähitellen todellisen hovin katveeseensa, ettei vain Suomessa näin tapahtuisi. Ehkä vielä minäkin pääsen kokemaan jotakin sellaista alun kahdeksankymmenluvulta, jolloin seisoin Tukholman Folkets Husin huussissa saman riuún äärellä toisella puolellani J. Ojaharju ja toisella taasen P. Saarikoski.
Siis parisen göteborgilaista on hiljattain julkaissut, nimittäin Mauno Päämaa ja Paul Schoderus. Näitä voi lukea vaikkapa sanakirjan kera.
Vielä pikku lisähuomio, joka sopii päivään, jolloin he nousevat visvaa valuen haudoistaan. Ehkä meillä ei ole suomalaisia kirjailijoita, meillä ei ole suomalaisia toimittajiakaan paitsi ne, jotka on Suomesta tänne lähetetty. Meillä ei ole suomalaisia poliitikkoja, ei suomalaisia yhdistyksiä, lehtiä, ei lääkäreitä, ei juristeja, ei tutkijoita, taiteilijoita, urheiljoita eikä mitään, kuten Heikki Harma jo on kauan sitten todennut.
Ei meillä ole myöskään suomalaisia kauppoja eikä muitakaan liikeyrityksiä!
Kukin ripotelkoon tuhkaa päällensä!

Niin myös Raimo Sillanpää

Vaatimattomuus kauhistaa                                                             2008-05-30

Ammoisina aikoina, kun ruotsinsuomalainen kirjallisuus tuhri kapaloitaan, saattoi jo muutamalla kirjalla päästä Ruotsin kirjailijaliittoon, ja kaikenkarvaisia stipendejä ynnä muita apurahoja matka-avustuksista puhumattakaan tulvi kirjailijoille, kunhan vain vaivautui niitä hakemaan.
Minulle on jäänyt hämärähkö mielikuva kirjallisten matkastipendien ulottuneen ”tänään Tunisiassa – huomenna Hampurissa” akselille.
Nyt ei neljäkään kirjaa riitä minkäänlaiseen matkalippuun, minkä muun muassa Koo Reiman on tuta saanut.
Tosin äksönin pitäisi kaiken järjen nimessä myydä viimeistään pokkarina sen verran tuottavasti, että elon tie olisi kullalla kullitettu, vaan ei!
Suuri ruotsinsuomalainen kirjailija liikkuu sulavasti kansainvälisen ja svealaisen terrorismin sekä ludlumilaisen thrillerin varjoissa, että sen pitäisi jo herättää huomiota. Hänhän on muassa aukottomasti paljastanut, mitä olisi todennäköisesti voinut tapahtua tuona synkkänä ja pimeänä Estonian yönä. Enkä ole ollenkaan varma, ettei niin käynytkin.
Vaan yhäti me vuotamme ruosujen omaa suurta Wäinöä, joka epäämättömästi nostaisi meidät historian hopeiselle alttarille. Tosin tehtävä on yhtä mahdoton kuin ympyrän neliöiminen, sillä teoshan pitäisi kirjoittaa joko Ruotsissa – tai mieluiten Suomessa. Sen pitäisi tapahtua yhtä eittämättömästi kuin Klaus Härön filmeissä.
Ruotsinsuomalainen on homeerinen sankari, joka kumpujen yöstä saapuu hämärä hinkki kourassa, valvoo, tekee volvoja, ulvoo,  pelastaa Ruotsin ja Suomen raskaan teollisuuden ynnä uljaan kansankodin kiinalaisen halpatyövoiman kourista, ei unhoita isiensä maata vaan edustaa sitä muun muassa olympialaisissa ja niittää niin mainetta kuin Skoonen vehreää heinää mutta osaa riikinruotsia puhtaasti, ettei tarvitse hävetä. Hän osoittaa Ruotisn kansalle vihdoinkin, että suomalainen ihminen omaa korkean älykkyysosamäärän ja on tasa-arvoinen ruotsalaisen ihmisen kanssa. Kaikki muutkin eteen putkahtavat vaikeudet hän selvittää ottaen oppia kuuluisasta esi-isästään, joka kynti kyisen pellon.
Tähän ei kirjailija Koo Reiman ole kyennyt – tokko on halunnutkaan.
Kirjailijan pitäisi kuitenkin antaa lukijoille, mitä ikinä he halunnevatkaan. Tehtävä onkin loppujen lopuksi helppo: pitäisi kirjoittaa suuri ruotsinsuomalainen romaani. Siitä vaan pojat ja tytöt! Tangenttipöydät tömisemään, sillä me muut janoamme ikioman Messiaamme virvoittavia sanoja.

 

6/5 –08 KYNSIN JA HAMPAIN                                         8-05-2008

En tiedä, millaista homeerista taistelua käydään Suomen tunturien takana, Kveenimaalla Norjassa omakielisen kirjallisuuden puolesta, mutta täällä Äiti Svean makeassa kuolinsyleilyssä on jo pitkään muutama sata tuhatta kurkea rimpuillut jääkautisissa hetteiköissä.
Eli, rautalangasta kyhättynä: paradoksi on siinä, että ruotsinsuomalaista kirjallisuutta julkaistaan yhä enemmän, sillä tämä toiminto on entistä halvempaa ja tekniikka kohta kaikkien ulottuvilla. Toinen puoli asiassa on, että kirjojen levittäminen näyttää entisestään vaikeutuvan. Me ruotsinsuomalaiset olemme kuin näkymättömiä töhrijöitä. Jätämme jälkeemme kirjan siinä missä ennen tuohikontin. Toki signeeraamme tuotteemme sadan vuoden päästä pidettäviä antikvaarisia kirjahuutokauppoja silmällä pitäen.
Kaikki tämä on oikeutemme – ehkä peräti velvollisuutemmekin. Pitäkäämme oikeudestamme kiinni kynsin hampain. Joku/jokin jossakin kaukana tai lähellä vaatii kerran meidät tilille siitä, ettemme kirjoittaneet mitään.
Me tässä kaikenlaisen kerhoilun luvatussa maassa olemme havahtuneet siihen tosiasiaan, että on ollut kiva lukea. Kiva on myös kirjoittaa; se on myös tärkeää, sillä lapsemme huitelevat jo missä tahansa, ja lapsenlapsenlapsistamme emme enää tiedä. Ehkä he leijuvat jossakin keinotodellisuudessa, sillä sellaiseen pääsee, jopa joutuukin nykyisin vaivattomammin kuin pykäämään omaelämäkerrallisia teoksia.
Jokainen ruotsinsuomalainen kirja, jonka olen ”pakottanut” itseni lukemaan, on tarjonnut yllätyksiä.
Olen oppinut esimerkiksi Markku Koitilan Sotilas Dunsin tarinasta, että sota on raakaa. Se ei armahda edes ruotsinsuomalaista äpäräorpoa, joka kuitenkin vaeltaa tuhkasta tähtiin. Jossakin on rauhaisa laulumaa – kaikkialla rajaseutuja, minne voi paeta ihmisten melskeitä. Teos on historiallinen romaani, jonka eteen kirjailija on varmaan rehkinyt kovasti. Minä, vajavainen lukija pääsen uppoutumaan Tanskan ja Ruotsin siirtomaasotiin aivan uudesta näkökulmasta.
Teos kertoo ihmeestä, jota ei ehkä koskaan tapahtunutkaan.
Uskon ihmeisiin! Niitä ei näinä aikoina tapahdu liikoja, vaikka toisin väitetään.
Toisaalta ihminen, joka ei ole kiinnostunut historiasta(an), joutuu sen heiteltäväksi juo sitten viinaa tai ei.

Raimo Sillanpää

KIRJOISTA, JOITA EI LUETA                                 2008-04-02                 

Opuksista kannattaa aina puhua, vaikka niitä ei luettaisikaan. Toisaalta – ehkä joku näitä lukemattomiakin kirjoja on lukenut. Minä vain en ole sattunut kuulemaan tai näkemään ketään, joka on mainittuun tekoon syyllistynyt. Kaupassamme on joitakin tällaisia, joiden suhteen olen päättänyt tehdä jotakin uhkarohkeaa: lukea niitä, jotta nekin saisivat elää.
Eräs teos on jopa ilman tekijän nimeä, vaikka kaikilla kirjoillahan on loppujen lopuksi niin synnyttäjänsä kuin lapsenpäästäjänsä.
Nainen Berliinissä perustuu päiväkirjamerkintöihin ajalta 20.4-22.6. 1945. Teoksesta on kuitenkin otettu toinen painos, eivätkä kustantajat ole hyväntekijöitä. Teoksella on myös tunnettu suomentaja, lääkäri Mirja Rutanen. Päiväkirjamerkinnät kertovat kokemuksista, joita me täällä LullulLullul-yhteiskunnassa emme koe, ja joita ei siten ole olemassakaan. Ja kun jotakin ei lue, ei sitä ole tapahtunutkaan. Kuka haluaisikaan lukea Berliinin väkivallanteoista, kun sen sijaan voi katsella valmiiksi itkettyjä amerikkalaisia sadomasokistisia kauhukertomuksia. Sen kun lataa dvd:tä koneeseen, mättää näkövinkkeliin pottulastuja ja huiviin kalperosseja.
Aloin kahlata pääsiäispyhinä ruotsalais-virolaisen Peeter Puiden epäromaania, Samuel Braschinskyn kadonnut viha. En voi ymmärtää, mikä on saanut varmaankin isänmaallisen toisen polven virolaisen nuuskimaan Eestin natsimenneisyyttä. Peeteristä ei varmastikaan pidetä virolaispiireissä, sillä hän on nähnyt ja paljastanut väärän keisarin vaatteettomuuden.
Kuka tällaista kirjaa ostaa nyt kun kaikki ovat kääntäneet ennen pimennossa olleen lantin toisen puolen tarkasteltavaksi.
Kirjailijan pitäisi aina osata pyöriä tuulten suuntaan, sillä muuten ei myy miljoonapainoksia.
Kirjailijan  olisi kumarrettava syvään, nuolla pölyisiä kenkiä, ylistettävä niitä, joilla on rahaa ostaa hänen tuotteitaan.
Kuka nykyaikana edes voisi lukea jotakin epäilyttävää, kuten runoja, satuja, maansa myyneiden historiantutkimuksia, tähtitiedettä. Kirjailijan olisi aina ajateltava lukijansa tunteita, sillä psykoterapia maksaa, ja kirjallisuushan on viihdettä parhaimmillaan

 

KAHVITUPAAN                                           2008-03-06

Täällä kaikkien pergamenttien keskellä joutuu välillä suprajohtavaan tilaan. Eräs kansanedustaja (ruotsalainen muuten) kävi hakemassa sanakirjan, jonka avulla kielitaidotonkin oppii tulkitsemaan teosofian ylistämää pyhää liekkikirjoitusta.
Ja sanotaan, mitä puhutaan niin suomenkieli on täysin ymmärrettävää mistä tahansa klassikosta luettuna.
Vaan kirja on kirja vasta Nag Hammadin jo ammoin kuivuneesta lähteestä löydettynä - jo puoleksi homehtuneena.
Tänäänkin istuu pyöreän pöydän äärellä kaksi pitkän linjan kirjailijaa. He vaihtavat ajatuksia, kokemukset ovat hieman valoisammat kuin A. Kivellä. Eikö kirjailijalla koleana kevätpäivänä ole parempaakaan tekemistä kuin istua kirjakaupassa jaarittelemassa henkeviä.
Tämä kirjakauppa on keskellä hengellisiä keitaita. Viikon päästä lähden tutustumaan vanhan kunnon Emanuel Swedenborgin seurakuntaan.
Toivosin, että varakkaatkin ihmiset kirjoittaisivat kirjoja. Harrastushan kirjaileminen on siinä kuin kuumatkailukin. Se tuo nautitsijansa sydämeen jonkinlaista korkeampaa auvon tunnetta, ja auttaa elämään vaikeissakin olosuhteissa.
Esimerkiksi pari kansanedustajakautta pitäisi olla pakollinen esikoulu kirjailijan ammattiin. Kirjakauppiaan toiveuni onkin originelli, vakavarainen häirikkö, joka sekä vainajoittaa itsensä, että myy olomuotonsa kautta teoksiaan.

Oli mies Nauvosta
Runoili värsyjään auvosta
Mutta ah ja voi
Sama levy soi
Kukaan ei runojaan osta

Raimo Sillanpää

13/2 -08

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin nykyfysiikan teorioiden mukaan kaikki mahdotonkin on aioonien kosmisten kausien ketjussa mahdollista.
Siten sekin, mikä kirjoihin on saatettu, on jo jossain päin multiversumia tapahtunut - sekin, mitä emme vielä ole onnistuneet kirjoittamaan. Meidän elämämme on kirja, nykyisyytemme on kirja, jota emme ehkä halua vielä lukea, mutta joku toinen saattaisi suurella mielenkiinnolla ahmia meidät kannesta kanteen. Me toivomme, että ainakin tulevaisuudestamme sukeutuisi maailmankirjallisuuden mestariteos, vaan kehtaisimmeko sitäkään kirjaa lukea, sillä herra Janten laki on meidät nujertanut.
Täällä Tukholman Suomalaisessa kirjakaupassa törmää jatkuvasti teoksiin, jotka on kirjoitettu - kaikesta huolimatta.
Ja kaikesta huolimatta niitäkin luetaan, jos niitä löydetään, eikä kukaan ole niin taitava kätkeytymään kuin juuri se kirja, jota etsii ja soisi löytävänsä, juuri se kirja on piilossa, joka opastaisi lukijansa menestykseen, vaikutusvaltaan, ikuiseen nuoruuteen.
Onneksi on kuitenkin korvaavia kirjoja. He eivät petä - ainakaan yhtä usein kuin muut ystävämme.
Luen juuri kuudetta kertaa M. Waltarin Mikael Karvajalkaa tietäen että tulen sina tuolloin tällöin tarttumaan siihen uudestaan. Hyvä kirjahan on vanha kaveri, jota kaulailee joka kerta, kun hänet tapaa. Eikä aina kykene itselleen selittämään, miksi joihinkin rakastuu pysyvästi.
Hyvä kirja voi välillä solmia muitakin suhteita, mutta on aina uskollinen kuin profeetan omatunto.
Ehkä tulevaisuudessa kirjan ystävät voivat imuroida itselleen joitakin sivupersoonia, jotka kaikki hotkivat yhä kiihtyvillä nopeuksilla hyviä kirjoja.
Ehkä kykenemme tulevaisuudessa menemään kirjoihin, elämään niiden sankareina lukemattomia versioita - vaikka toden totta omissakin versioissa on täysi työ.

Joka kolmas keskiviikko kokoontuu kaupalla löyhähkö kirjoittajapiiri. Tästä piiristä poistutaan tavallisesti vain kirjoittamalla kirja, mikä kuitenkin saattaa osoittautua aluksi, tuoda veren makua suuhun. Kirjailijan ammatti on nöyrän ihmisen ilo, sillä kirjoittaminen on korkeintaan 34 % urakasta, loppu on viime kädessä kirjansa hoivaamista, myymistä, kirjansa hylkäämistä, luopumista. Palkinto odottanee vasta Harmegeddonin taistelun tuolla puolen.
Kirjakauppiaan kannalta ainoa hyvä kirjailija on kuollut kirjailija. Jälkipolvet vasta tajuavat teoksen arvon, ja parin sadan vuoden päästä ruosukirjailijankin ensipainos huudetaan usealla tuhannella inflaatioeurolla jossakin kosmisessa kirjahuutokaupassa.
Kirja on useimmiten lapsi, joka voidaan tutkia sivu sivulta, mutta jonka äitiä tahi isää ei kukaan tunne.
Vaan nykyisin on alkanut kovasti kiinnostaa kirjailijoiden suku. Ne, jotka panevat itsensä peliin, kävi miten kävi. Kirjailijoitten elämäkerrat kertovat, että useimmiten onkin käynyt aivan miten hyvänsä.
Silti he kirjoittvat, että meillä muilla - tulevilla kurjailijoilla olisi millä mällätä. Tänä vastuuttomuuden aikana!

6/2 –08

Kirjakauppa antikvariaatteineen on ilmiselvä multiversumi. Jokainen teos on oma universuminsa, jonka alku ja loppu tapahtuu mustassa aukossa, tuntemattomien fysiikan suureiden ohjauksessa.
Uskon – ja tiedän vankasti, että jokainen kirja on tapahtunut.
Tässä helmikuun harmaassa jatkumossa pelkään, että tämänkin kirjakaupan päällä lainehtii puolen vuosisadan päästä kuusi metriä ammoista napajäätikköä. Tukholmasta on sukeutunut Uusi Uljas Atlantis. Ehkä olemme siirtyneet muutaman kerroksen ylemmäs, ja iihmiset soutelevat kirjahyllyjen välissä etsien ja löytäen.
Täällä kokoontuu muun muassa Arto Paasilinna-seura.  Kirjailija on jo koko lähellä klassikoitumista, mikäli hän kykenee inspiroimaan lukijoitaan perustamaan nimikkoseuran.
Onko kukaan muu suomalainen kirjailija yltänyt vastaavaan jossakin ulkomailla?
Voisin kuvitella, että näin Suomen Sodan vuonna 2008 Runeberg olisi saanut joitakin 1800-luvun lopun isoruotsalaisia tarkk´ampujia nimikkoseurailuun. Entäpä romantikko Topelius, jota aina kysytään ikivanhoina harvinaisuuksinakin.
Ei ole mikään ihme, ettei suomenruotsalainen kirjallisuus myy Ruotsissa. Monikaan riikinruotsalainen ei nimittäin jostain syystä edes tiedä, että on olemassa sellainen luonnonilmiö kuin suomenruotsalainen kirjailija.
Kjell Westö ei ole sitä, eivät Tikkaset, Sund..?
Katselen hyllyissä myös ruotsinsuomalaisia hengentuotteita.
Useimmat ruotsinsuomalaiset eivät tiedä, että sellaisia onkaan, ja jos on, ovat ne ”epätuotteita”. Ruotsinsuomalainen myy itseään, että voisi ostaa suomalaisia kännyköitä, ynnä muuta K. Päätaloa, joka vielä postuumisti julkaisee (meedion välityksellä) teoksen vuodessa.
Kieli on myyty, identiteetti liisattu; Suomi väikkyy ja kimaltelee valovuosien päässä.
Vaan suomalaisia kirjoja ei meiltä voi pois ottaa. Katselen muumifilmejä ja ajattelen, että kerään hyvää karmaa, synnyn sitten Muumilaaksoon.    

 

23/1 – 08 ”Kabulin kirjakauppias” Tukholmassa

Kirjoja – varsinkin suomalaisia kirjoja myytäessä kaupungissa nimeltä Tukholma, ei ole syytä unohtaa, että Tukholma on Agfanistanin pääkaupunki. Täkäläiset talibanit eivät ole kaukana, kirjakauppiaan on noudatettava mitä suurinta varovaisuutta.
Ei ole syytä istua useammalla kuin kahdella tuolilla. Olisi myös hyvä kyhäillä retorisia vastauksia kuolemattomiin historiallisiin totuuksiin kuten: ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan. Kirjakauppiaan ei ole syytä liittyä mihinkään yhdistykseen, ellei se ole botswanalainen kotiseutuseura.
Kirjakauppiaalla ei ole syytä olla mielipiteitä, ja mikäli niitä olisikin, on ne syytä unohtaa.
Kenenkään herkille varpaille ei ole syytä astua, sillä nykyisin ei enää ole mahdollista ryömiä Paavien puheille katumusta vuodattaen.
Tunnustan kuitenkin syntini, kadun niitä. En aio enää ilmituoda, että tässä maassa assimiloidaan tämän maan suomalaisia. En aio enää vakuutella, että tässä maassa ollaan omasta vapaasta tahdosta sulautumassa isoruotsalaiseen kulttuuriperinteeseen.
Tunnustan en olevani eläkeläinen, olen kylläkin invalidi (epäpätevä, epäsopiva).
Suomalainen kirjakauppa taritsee vast edes vain Vänrikki Stoolin tarinoita nahkaselkäisinä
skandinavistisina rariteetteina.
Vaan toivoa vielä on. Täällä Agfanistanissakin, sen pääkaupungissa asustaa tuiki tavallisia ihmisiä, jotka lukevat kirjoja, eivätkä välitä siitä tosiseikasta, että eräs kirjakaupan liepeillä liikkuva on tuhannella tavalla kompromettoinut itsensä pitkähköön paitsioon.
Haluaisin ruveta myymään suomalaisia jääkaappeja ruotsalaisille kirjanystäville. Tai ehkä Viron veiniä saamelaisparlamentille.
Täällä ei puhuta asioita halki, täällä kuiskitaan selän takana eikä täällä enää ole hiekkalaatikkoa, mistä viedä lapionsa seuraavaan.
Täällä Agfanistanin Tukholmassa pätee tunnettu kirjallinen sääntö: jos haluat kirjoittaa Tukholmasta – sen suomalaisista, sinun on muutettava täältä.
Antarktiset kirjahyllyt kutsuvat!

Raimo Sillanpää

 

25/5 -07 SUOMALAISET LUKIJAT LUKEVAT – RUOTSISSA?  

Ammoisina aikoina tuli kuunneltua niin kahdeksan kärjessä levylistaa kuin kuuluisaa Kaleidoskooppiakin. Niistä selvisi, mitä musiikkia Suomi halasi.

Nyt listataan Suomessa erilaisia kymmenen kärjessä kirjoja. Merkillistä on, että Suomalainen Kirjakauppa Ruotsissa ei juuri myy mitään näiltä listoilta. Tietysti sen tähden, ettei niistä täällä sinikeltaisessa maassa asuvat suomalaiset mitään tiedä – ehkeivät haluakaan lukea joitakin tuntemattomia kirjailijoita.

Tästä samaisesta syystä – ainakin osittain johtunee, että konservatiiviset ruotsinsuomalaiset eivät lue mielellään ruotsinsuomalaisia kirjailijoita, elleivät nämä satu olemaan perheenjäseniä – mieluummin oman perheen. Kun kauan kauan sitten muutimme Ruotsiin, meillä oli täälläkin hyllyissämme Lönnrotia, Päätaloa, Paasilinnaa, Hietamiestä, Anni Polvaa. Hyllyä saattoi koristaa perheraamattu ynnä nahkaselkäinen Kalevala. Eivätkä kaikki suinkaan virittäneet kiuastulia lapsuutensa villinlännen seikkailukirjoilla.

Tutkailen kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyimpiä. Ja mitä näenkään!

Kuka on kuullutkaan hopeatilaa hallussaan pitävästä Milla Paloniemestä ja hänen teoksestaan, Kiroileva silli? Entä sitten kirjan julkaisseesta kustantamosta nimeltä Sammakko?  Täällä Ruotsin puolella emme lue Sammakon kirjoja? Sammakko on niljakas eläin, ei kirjankustantamo. Kyllä pelisäännöt ovat selvät ja yksinkertaiset. Kustantamo nimeltä Otava on kunnianarvoisa instituutti sekä vaikuttava tähtikuvio pohjoisella yötaivaalla.

Dan Brownia kysytään tuolloin tällöin luettavaksi, vaan asiaan vaikuttanee se, että mies on käärinyt miljardeja salatieteellisillä teorioillaan. Ruotsinsuomalaisetkin lukijat haluavat kuulua voittajiin.

Sen sijaan kukaan ei kysy esimerkiksi Ruusu-Ristin Pekka Ervastia. Ei kysy, koska ei tunne. Eipä juuri kysytä minkäänlaista esoteeristä ynnä lentävälautasmystiikkaa, vaikka muuten kyllä luultavasti erinäköiset henget liikkuvat ruosujenkin keskuudessa, ja kuuluisa Heikki Vesa julkistaa horoskooppejaan iltapäivälehden palstoilla.

Käännetyn kaunokirjallisuuden kymmenen listalta kai on mennyt ainakin jokunen Massey Sujatan rikospokkari. Lasten ja nuorten kirjalistoilta en uskalla poimia esiin ainuttakaan. Faktumihan on, etteivät ruotsinsuomalaiset lapset tässä maassa enää lue suomea, minkä varmaan Ruotsin viranomaiset tyydytyksellä ovat merkille panneet. Eikä kukaan tässä maassa enää larppaakaan – ei ainakaan suomeksi.

Tietokirjoista käy kaupaksi ainoastaan ex-ministeri Tuomiojan teos, Häivähdys punaista, tietofinlandiapalkinnon saavuttanut henkilöhistoria.

Pokkareita ostetaan halpuutensa ja vaivattomuutensakin vuoksi. Toimintaa on ahmittava missä päin maailmaa hyvänsä liikkuukin. Reijo Mäki käy kaupaksi ruotsalaisillekin, jotka ovat olleet riittävän sitkeitä oppimaan suomea - ja huomanneet ilokseen, ettei se soumi nyt niin vaikeata ollutkaan.

Joskus kaupalla käy ihmisiä, joista ennen tuli luettua vain Eeva-lehdestä. Ex-miljardööri  Lars Gullstedt, köyhä suomenruotsalainen tuhlaajapoika, joka pystytti pilvenpiirtäjiä muun muassa Upplands Väsbyhyn, mutta menetti kuulemma kaikki sadat miljoonansa 90-luvun alkupuolen suuressa konkurssiryppäässä. Olen lukenut miehen muistelmat ja tekisi mieli jo etukäteen pistää pää naapurin puskaan, sillä opin, että raha on hupaa tavaraa, kun haaskalinnut juhlivat, eikä Ruotsissa kannata leveillä, sillä täällä pätee se kuuluisa Janten laki: Sinun ei alkuunkaan pidä kuvitella, että olisit jotakin. Mies tulee alkusyksystä kertoilemaan kirjansa tiimoilta – ihan ilman katkeruuden häivääkään.

Tulevana keskiviikkona kuudelta tullaan kaupallamme kertoilemaan ja soittamaan musiikkia kirjan Perunalampun valossa inspiroimana, Itse Lenni Kattilakoski Göteborgista saapuu Tukholmaan Birkagatanille. Ja aisapariksi ryhtyy kirjailija M. Laukkanen, jolla on tarinaa Australian viitakoista.

 Suureen serkkuunsa, Suomalaiseen Kirjakauppaan verrattuna ei Tukholman Suomalaisella Kirjakaupalla ole resursseja mainostaa näitä tilaisuuksia. Tieto kulkee kuten ennen hyvään hippiaikaan, suusta suuhun. Ja on muistettava pitää mielessä ikivanha kirjailijatotuus, ettemme kirjoita teoksiamme sen vuoksi, että niitä luettaisiin, vaan siksi että voisimme lehtien väliin säilöä Sudenmarjaa (Paris Quadrifolia) tai Vanamoa (Linnea Borealis).

Lopuksikin! Lukekaan piakkoin ilminoituvaa Liekki-lehteä. Se lämmittä näin kylmänä alkukesänä.

 

Raimo Sillanpää

 

 

 

13/4 -07        keskiviikkona

Piinaviikko on ohi; kirjallinen stigmatisaatio on niin ikään saavuttanut lakipisteensä. Keihäs on puhkaissut hartaan lukijan kylkeä, ja kannan jo automaattisesti marttyyrinkruunua, orjantappurakruunua. Kirjoittaminen on eräänlainen kärsimysnäytelmä, mutta joskus tapahtuukin.
Parisen viikkoa sitten  – palmusunnuntaina istuskelin Handenissa kulttuurikeskusksessa. Harmaa ja energinen eminenssi, Oiva Kilpeläinen oli loihtinut esiin oikein arvovaltaiset juhlat. Ollos ylistetty sa Oiva ynnä jatkossakin hyvinvoiva!
Vähemmistö joikhasi, lauloi, hymyili viiden virallisen vähemmistön voimalla. Jäi kuulematta romani chip, jiddish. Vaan saamelaisen virkaan vaaditut todistukset osoittautuivat varsin ylivoimaisiksi. Erään kohdan kuitenkin täytän; olen alle satakuusikymmensenttinen. Joskus on kehuttu ihan Aslakin näköiseksi.
Lukekaapa huviksi ja hyödyksi, mitä Ivar Lo-Johansson on historioinut teoksessaan Herrat ja rahvas. Saamelaisia vedettiin avannosta toiseen. Jään alla heinäkenkien vastarinta mureni. Pohjoisen rauta on vuoltu kidutettujen saamelaisten selkänahoista. Malmivaarasta alkoi suoltua malmia, korskuvat kosket suitsittiin. Kansa kristittiin ja sen kallonmuoto tutkittiin.
Sain tietää taas kerran, että Oskari toinen murskasi epäluotettavat meänkieliset. Metsäsuomalaiset olikin jo kepin ja porkkanan voimalla sulautettu Sveanmaahan. Moniko silkasta häpeästä tänäkin päivänä karttaa sukujuuriensa tonkimista. Emme halua polveutua metsäläisnoidista.
Tilaisuus Handenissa oli lämminhenkinen. Kirjojakin lipui nälkäisiin laukkuihin, mikä näin Tukholman kirjakauppiaan näkökulmasta on siirtänyt henkilökohtaista Waterlootamme ainakin päivällä. Vielä ovat kuitenkin markkinat aivan liian tuoreet äänikirjoille, joiden alv onkin jo huomattavasti korkeampi kuin paperikirjan..
Me ruotsinsuomalaiset olemme  tahtomattammekin samassa veneessä. Se vuotaa, vaan yhdessä tilkitsemme. Pitäisi vaihtaa uuteen, ehompaan.
Käsittelen tässä lopuksi Koo Reimannin Tulen tuhkaa.
Tulevaisuus vie vääjäämättä kohti valtioterroria täälläkin. Kirja kertoo, miten käy, kun Nostradamus ja Ilmestyskirja heräävät henkiin; siellä missä tulet loimuavat, räjähtelee, tuhoutuu, siellä myös kaikki palaa karrelle. Ehkä sitten kakkososassa taivas astuu luoksemme Tukholmaan. Elävät jaetaan vuohiin ja lampaisiin.
Tulevaisuuden Tukholmassa ei puhuta vahingossakaan vähemmistöistä. Pakolaisia ehkä majailee periferioissa, kylmä raha tasapäistää. Yhteiskuntakin saattaa päätyä psykoosiin suuren autismin kautta. Kaiken tulimeren keskellä ajattelen, että on hyvä, ettei ihminen pääse ennen tuhoaan kylvämään ja niittämään avaruuden loputtomiin tähtitarhoihin.
Teos on vankka dystopia, sellainen kannattaa aina kirjoittaa etukäteen, ennen kuin itse siinä elää. Kirja on uskottava, sillä isoveli valvoo ja manipuloi jo tänä päivänä.
Minulla on vuonna 1957 joululahjaksi saamani kirja: Maailma vuonna 2007. Eletään tuota vuotta, eikä monikaan asia teoksen neuvostotiedemiesten ja –naisten ounastelemina toteutunut.
Koo Reiman kuvaa maailman parhaan maan maailman parhaan kaupungin terrorihyhmää varsin uskottavasti. Dystopiat, jotka kirjoitettiin vuosikymmeniä sitten, olivat menesti jo tuolloin maailmankirjallisuuden valioita. Nykyisin ne eivät edes ansaitse Niitt´ahon Jussin palkintoa – Kaisa Vilhuisen suosiosta puhumattakaan.

Tätä rustatessa on Kaisa Vilhuinen-palkinto jo jaettu. Heikki Kotka Surahammarista on onnellinen palkittu – ja mikä parasta palkinnon jatkuvuuden kannalta, mies, joka tietää jonkin verran suuresti kunnioittamastani metsäsuomalaistietäjästä, Kaisa Vilhuisesta. Heikin teos, Ajolautta on toiselta osaltaan kunnioitus myös hyvälle kääntäjälle, Anita Sällbergille.
Taanehtivat onnittelut molemmillekin!
Muuten, etsikää niin te löydätte Sinikka Langelandin musiikkia Kaisan runoihin. Todella vahvaa, eikä ihme, että jotkut hieman pelkäsivät Kaisaa mahtavana noitana, vaikka metsäsuomalaisten perinteeseen ei suinkaan kuulunut mikään varsiluudalla karauttelu.
Itsekin muistan värisseeni Kaisan mökin raunioilla kurssittajamme, Seppo Remeksen mainitessa kylmän tosiasian, että jos täältä jotakin mennessään vie, niin kyllä Kaisa pika pikaa tulee omansa hakemaan. Jokaisen ruotsinsuomalaisen tulisi ainakin kerran elämässään käydä aistimassa Kaisan suomalaismetsiä.
Arvostan kovasti S. Alakosken esikoista: Svinalängorna. Se kertoo siitä ruotsinsuomalaisesta todellisuudesta, johon itsekin olen tutustunut varsin konkreettisesti takavuosina. Meidän ruotsinsuomalaisten ei ole mitään syytä kieltää palaakaan menneisyydestämme, ja se että Svinalängorna on ruotsiksi kirjoitettu, on ehkä enemmän osoitus Ruotsin valtiovallan verraten onnistuneesta sulauttamispolitiikasta, jonka me kaikessa autuudessamme olemme hyväksyneet ja hyväksymme tänäkin päivänä.  Mikä oli todistettava!

Raimo Sillanpää

 

 

Tiistai 27/3/07

Joku puolalainen sai takavuosina Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eikä hän edes asunut Puolassa. Tällainen mielivaltaisuus pitäisi kieltää aukottomilla pykälillä. Toistaiseksi eivät Ruotsissa asuvat suomalaiset olekaan tavoitelleet pilviä. Ehkä joku on polttanut libaa.
Meidän keskuudessamme rehottaa aito nöyryys, sillä vaikka me jotakin julkaisemmekin, niin ei suinkaan siksi, että joku täkäläinen niitä ostaisi – paitsi säälistä. Sellaista kirjaa taas ei tarvitse lukea, vaan lahjoittaa seurakunnan kirppikseen.
 Kyllähän kirjoilla moni suomalainen saunakin lämpiää. Enteellisesti erään ruotsinsuomalaisen kulttuurilehden nimikin on Liekki.
Tässä Svean maassa on vuoden 1976 jälkeen kirjoitettu ja varsinkin julkaistu niin paljon suomenkielisiä kirjoja, ettei innokkaimmallakaan bibliofiilillä eli kirjan ystävällä voine kaikkia hallussaan olla.
En tiedä, mitä niille on tapahtunut, ja tapahtuu parhaillaankin. Jossakin tässä maassa täytyy majailla ahne musta aukko, joka nielaisee kuin Ilmestyskirjan peto lopun aikojen edellä, ruotsinsuomalaisia kirjoja. Elämme vaaran vuosia.
Jokin vastuu meillä suomalaisillakin on tässä maailman parhaan maan maailman parhaassa kulttuurielämässä. Ne, joilla on työpaikka jäljellä, mutta haluavat kirjoittaa suomeksi, sanoutukoot irki poikki oravanpyörästä ja ruvetkoot rustaamaan opuksia Isaac Baabelin sääntöä noudattaen. Eli kirjoittakoot kirjansa vähintään 22 kertaa. Eiköhän hyvää tule!
Monet kuitenkin suhtautuvat kässäriinsä kuin Casanova ensirakkauteensa.
Eihän Jumalakaan salli pyhää saneluaan muuttaa pisteen, pilkun vertaa.
Me ruotsinsuomalaiset tulevat kirjailijat – ehkä olevatkin kirjoitimme, minkä kirjoitimme. Ja katso: se on kaunista sekä täydellistä. Miksi kirjoittaa kirjaa kymmenen vuotta, kun sen voi luoda puolessakin vuodessa. Pelkäämmekö viimeistä silausta yhtä paljon kuin viimeistä voitelua?
On erehdys, että kirjoitamme lukijaa varten. Kirjoitamme siksi, että sukulaiset ja muut kriitikot niitä ylistäisivät, ja että voisimme niillä anoa ynnä saada mehukkaita apurahoja.

Blogin kirjoittaminen on sekin siitä onnellinen toiminto, ettei palautetta tarvitse pelätä. Monet kirjailijat eivät vieläkään osaa laatia kunnon kirjepommia.
Säädetyn ajan perästä tulen käsittelemään joitakin ruotsinsuomalaisia klassikkoja. Ne on siis pakko lukea, mikä minulle on aina ollut vaikeaa, koska olen nopeammin heittänyt ensimmäisen kiven kuin – näin Pääsiäisen katveessa kieltänyt kolmasti ennen kuuluisaa kiekaisua.

Raimo Sillanpää

 

13/3-2007

Pienen kirjakaupan pito on kuin suopotkupallokisaa tai vaimon kantoa viimeisellä vesiesteellä. Samanlaista tuntuu olevan suomenruotsalaisilla pienkustantamoillakin ruotsinsuomalaisista alan yrittäjistä puhumattakaan. Suomen perspektiivistä katsottuna on se, mitä isiensä kullaiset konnut hylänneet, tuottavat korkeintaan toissijainen merkitys. Olen todennut eräänlaisen harvinaisen luonnonvoiman, joka lyhykäisyydessään kuuluu: ruotsinsuomalaiset eivät nähtävästi kykene kirjoittamaan kirjoja, mutta kuvataiteilijoina monia ikään kuin arvostetaan. Edelleen: suomenruotsalaiset osaavat ajoittain kirjoittaa laatuisaa ruotsinkielistä opusta, vaikka eivät kykene puhumaan ruotsia.
Tosin on todella todettava…että ruotsinsuomalaiset osaavat ryypätä suomeksi – ehkä jonakin päivänä englanniksikin. Suomenruotsalaisten olisi käytävä opintomatkoilla Ukrainassa. Siellä on – kaukana Tsernobylistä myyttinen kylä keskellä slaavilaista aroa. Kas siellä, siinä kylässä vieläkin vaalitaan Ruotsin kulttuuria?
Me Ruotsissa asuvat suomalaiset olemme lopultakin saavuttaneet virallisen vähemmistöaseman. Meitä voidaan nyt virallisesti vähätellä. En kuitenkaan puhuisi sortamisesta, senhän jo kieltänee oletettavasti tämän maan lakikin.
Kuitenkin kaikitenkin, Svean maassa julkaistaan kirjoja suomeksi. Monet omakustanteina, vaan aina tuolloin tällöin jotkut ylittävät suomalaisten kustantamoiden kiinanmuurin. Tilanne saattaa kuitenkin olla parempi kuin esimerkiksi Kuollan niemimaalla. Sponsoreita ei kasva joka toisenkaan puun oksalla, ja kirja myy hyvin, jos sitä markkinoi hyvin.
Onkohan kukaan ruosukirjailija ajatellut esimerkiksi myydä ilkosillaan kuninkaanlinnan edessa tyrnevien vartiokaartin miesten silmien alla omaa hengentuotettaan. Tällainen tempaus olisi syytä ajoittaa kesäaikaan, jolloin moni japanilainen turisti niin digitallentaisi kuin videoisikin otokset, jotka pika pikaa kiirisivät vauhkoina pitkin eetteriä eri mediatapahtumiin. Internetissä tällainen tempaus eläisi ja menestyisi hamaan universumin loppuun saakka.
Big Brother-kisaan pyrkiminen kuuluisi asiaan. Aina kun onnistuisi örveltämään oikein kunnolla, kannattaisi örveltää oma teoksensa kasvojen edessä.
Liika asiallisuus ei nykypäivinä myy, lukijat haluavat ekstaasia, kihelmöiviä juoruja, jotakin joka aiheuttaisi taivastelupaniikkia ynnä farisealaisia kommentteja.
Ne firmat, jotka voisivat sponsoroida muun muassa ruosukirjallisuutta, eivät sitä tee. Asia on
liian pienen mittakaavan leikkiä. Jääkiekkofanit ostavat kännyköitä. Ne eivät haise, mutta tuovat tuohta. Ruosulukijat eivät osta kännyköitä eivätkä muitakaan suomalaisia tuotteita.
Mitä me siis teemme, kun metalliliittokaan ei enää osta kirjojamme?
Suomalainen Kirjakauppa haluaa markkinoida myös ruotsinsuomalaisia kirjoja, jotka tällä hetkellä myyvätkin paremmin – yllättävää kyllä – Suomessa.
Palautetta hopenarvoisine neuvoineen kirjakaupan eemeliin, kiitos!

Raimo Sillanpää

18/2 2007

Näin lepopäivän ratoksi, ja ruoka soljuisi kirjallisestikin väärään kurkkuun, käsittelen ruotsinsuomalaisen klassikon, joka ei ehkä jostakin tahallisestakin syystä ole saanut ansaitsemaansa lukijakuntaa.
Voi kyllä ymmärtää, miten ja miksi lapsi saadaan häpeämään kieltään, kansallisuuttaan, jopa kieltämään itsensäkin, vaan ei tätä pidä milloinkaan hyväksyä. Maa, joka ei ymmärrä käyttää hyödykseen vieraiden kulttuurien tuhattaitureita, menettää miljardeja holvikuivaa rahaa – sekä tietysti kulttuuri- ynnä tiedepoliittisia arvoja, joita ei voi edes valuutassa mitata.
Olen käytännössä nähnyt, että Antti Jalavan teos: Kukaan ei kysynyt minulta, on mahdollisia pilkkuvirheitäkin myöten totta – karua Jumalan sanaa, kategorinen imperatiivi.
Uskon siihen kuin fundamentalisti shariaan, skientologi L. Ron Hubbardiin, UFF tanskalaiseen guruunsa, joka mellastaa miljardiensa keskellä Floridan hietikoilla.
Miten siis lapsesta koulutetaan puolikielinen, täysin kieletön, koditon, maaton, maapalloton, avaruudeton...?
Kirjassa kerrotaan, että konstit on monet ja luotettavat. Tuloskin on useimmiten taattu. Eräs tieteellinen metodi on koulukiusaaminen, johon osallistuvat – osin ymmärtämättömyyttäänkin kaikki mahdolliset tahot: oppilastoverit, opettajat, hyvää tarkoittavat vanhemmat sekä muukin määrittelemätön yhteiskunnallinen koneisto, jota voisi tänäänkin nimittää: maailman parhaan maan maailman parhaaksi koulusysteemiksi, työympäristöksi, sosiaalitoimeksi, ynnä muuksi
Terveydenhuolloksi.
Markun vaiheita saamme vielä seurata jatkokirjoissa, kuten Asfalttikukka ja Halkeama. Kirjoja lukevan on vain hyväksyttävä, etteivät kaikki romaanit suinkaan pääty sadunomaisesti, turvallisesti: ”…he saivat toisensa. Tyttö oli 20-vuotias vaalea immyt, kun taas juureva nuorukainen 22-vuotias kastanjanruskeatukkainen, lujakatseinen upseeri. Vuoden kuluttua syntyi isänsä näköinen poikalapsi, ja parin vuoden perästä herttainen tyttövauva. He elivät onnellisina elämiensä loppuun asti – ja elävät vieläkin, elleivät ole kuolleet…”
On vuorenkokoinen arvoitus, että ihmiset, joilla pitäisi olla empatiaa, kykyä asettua pienen lapsen asemaan ja kysyä, miltä minusta tuntuisi, eivät sitä juuri omaa.
Suuri kimpale maailmanhistoriaa on kivetty psykopaattien uhrien luilla. Antti Jalavan kirjat kuuluisivat luonnollisesti pakolliseen kurssimateriaaliin opettajakoulutuksessa. sosiaalialalla, kauppakorkeassa, kriminaalihuollossa.
Luulenpa kuitenkin, että ruotsinsuomalaisista ehkä 10 potenssiin – 3 on teoksen lukenut, mikä heijastuu luonnollisesti vähemmistökeskusteluunkin. Teos on ilmestynyt ruotsiksi Bonniersin kustantamana.
Se ei koskaan? tule saamaan kirjallisia palkintoja. Siitä ei koskaan tulla ottamaan uusintapainosta? Antti Jalavalle ei koskaan tulla pystyttämään patsasta, ei hänen nimellään kulkevaa säätiötä.
Oikeastaan on ihme, että tällainen kirja on tullut kirjoitetuksi. Historia kertoo meille, että todennäköisempää olisi ollut kirjan kaltainen utuhahmo nuorisovankilan virtuaaliseinällä, tuhkattu teos krematorion kalmistoissa tai jokin muu luonnollinen tapaturma yksi monista jo ammoisella pronssikaudella etukäteen unohdetuista.
Lukekaapa, jos jostakin käsiinne osuu. Kirja on kuin toimintaohje!

Raimo Sillanpää

 

Tiedän, että jollei ihminen muuta syytä löydä syntyäkseen tänne vaikerruksen alhoon, niin kirjallisuus ainakin on sekä pätevä että sopiva syy. Tästä seuraa jotakin! Pitää oppia lukemaan, ja sen jälkeen onkin syytä hankkia kirjoja, mikä vaatiikin aikamoista viitseliäisyyttä. Aluksi erehtyy lukemaan hoh-hoijaakirjoja, jotka eivät kelpaa edes kissan upotukseen.
Kirja ei avaudu, vaikka sen avaakin. Se ei viihdytä, ei tyydytä, ei sivistä, ei päästä taivaan porteille pikku liipasinsormen painalluksella kuten kaukosäädin tai kännänder. Se ei automaattisesti vie selaajaansa Valkoiseen taloon presidentin neuvonanatajaksi. Tämä on tieteellisesti todistettu dokumenttielokuvassa: welcome Mr Chance. Vuokratkaa ja vakuuttukaa!
Kirja valjastaa mielikuvituksen tölttäämään. Ei voi lukea, jos laskettelee, nauttii nautintoaineita tai valkovenäläisiä kuutosia. Sitä joko lukee tai ei lue. Olen jo ammoin huomannut, että luen ja siis elän – lopun aikaa vain vellon.
Kirjat ovat ihmisiä, niitä tapaa, kättelee ja unohtaa. Joistakin saa elinikäisiä kavereita, jotka eivät ehkä milloinkaan petä. Henri Miller muistaakseni kertoi opuksessaan: Sexus II eräästä – luultavasti ihmisestä, joka oli solminut intiimin suhteen vain yhteen kirjaan. Koko elämänsä tämä persoona luki vain yhtä ja samaa kirjaa. Hän löysi kirjasta joka kerta uusia, kutkuttavia ulottuvuuksia.
Kuka voi sanoa samaa Arnold Schwartzeneggeristä tai Jayne Mansfieldista? Minulla on vakava seurustelusuhde muutamiin satiirikirjoihin. Jos ikävystyn, viestitän, että terv sitten, lasken kaverin pöydälle, ja siinä se sitten nököttää, kunnes aioonien päästä saan siltä telepaattisen viestin: ”Lue minut nuorena!” Teen niin, ja heti Kunnon sotamies Sveijkin kanssa keskusteltuani, tekee mieleni lähteä sotaan. Sota on iloinen ja kehittävä asia. Siellä tapaa ihania ihmisiä, jotka vain siviilissä ovat vihamiehiäni. Opin Sveijkiltä, että rauha onkin sotaa ja että upseerien koirien kanssa on pysyttävä välilöissä.
Pian onkin aika lukaista uudestaan tiiliskividekkari nimeltänsä Ruusun nimi. Tämä kirja on opettanut minulle, että on poliittisesti ja eettisestikin vaarallista uskoa, että Jeesus elämänsä aikana oli köyhä, sillä jokaisella on edessään oma metamorfoosinsa.
Eräänä päivänähän Grogor Samsa heräsi ja huomasi muuttuneensa syöpäläiseksi. Vaan mahtuiko G. Samsa konsaan Neulansilmänsä läpi.

Raimo Sillanpää                                                             <<Alkuun