Vanhimmat ovat jo tietysti antikvaarisia harvinaisuuksia. Samoin on käynyt myös monen niin sanotun omakustanteenkin. Totta kuitenkin on, että minne tahansa suomalainen eksyneekin, siellä hän lukee – ja kirjoittaakin. Nämä toiminnot ovat kuin sisäisen pakon sanelemia. Näin on tapahtunut ruotsinsuomalaisissakin piireissä. Ehkä jossain taas kerran piileskelee se tuleva kirjailija, joka kohottaa kansallisen vähemmistömme arvostettuun asemaan. Jokainen kirjoittaa tietysti kielellä, jonka parhaiten taitaa. Käännöstyökin sujuu parhaiten kakkoskielestä ykköskieleen, kuten Antti Jalavan tapaus osoittaa.
Viime vuosina on muun muassa Finn-Kirjan julkaisutoiminta lisääntynyt ilahduttavasti, vaikka painosmäärät ovat jääneet pieniksi. Kysyntää on kuitenkin riittänyt aina Suomen puolelle asti, vaikka ehkä itsellämmekin on se harhakäsitys, että voiko ruotsinsuomalaisilta odottaa mitään hyvää. Ruosut ovat jo jättäneet taakseen lapsuutensa kullaiset niitut Oulunjärven rannoilla, vaikka näitäkin muistelmia lähinnä omakustanteina julkaistaankin edelleen jonkin verran. Samoin siirtolaisen arkea työelämässä ja yöelämässä on jäänyt vähemmälle. Toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisethan kirjoittavat aivan samoista teemoista kuin vastaavan ikäpolven ruotsalaisetkin. Siihen kuuluu vaikkapa runoutta tai science fiction-tarinaa.
Jonkin verran on alkanut markkinoille ilmestyä myös muisteluksia omista sotalapsivuosista. Tietysti ruotsiksi! Vaan enemmänkin olisi suotavaa saada hyllyillemme. Näyttää olevan mahdotonta kenenkään täysin saada hyppysiinsä kaikkea, mitä ruosut tänä päivänä julkaisevat. Kehitys on uuden tekniikankin myötä edennyt sitten vuoden 1976, jolloin perustettiin muun muassa Ruotsin Suomalainen Kirjoittajayhdistys (RSKY), sen kulttuurilehti Liekki ja Finn-Kirja.
Ja mikä myy tällä hetkellä hyvin Suomessa, tekee sen ruotsinsuomalaisenkin kirjallisuuden osalta. Esimerkiksi Koo Reimanin jännärit, joista viimeisin dystooppinen fiktio lähitulevaisuudesta Tukholmassa, Tulen tuhkaa, on löytänyt lukijansa. Vaikeus ruosukirjailijoilla on periaatteessa sama kuin kirjakaupallammekin: löytää potentiaalisia lukijoita, eikä sekään vielä välttämättä riitä. Pitäisi vielä vakuuttaa, että tälläkin puolen lahden jostain kumman syystä on aivan mahdollista tuottaa laadukasta kirjallisuutta. Ehkä kieliperiferiaan kuuluminen vaatii kuitenkin enemmän työtä, enemmän sitkeyttä. Ruotisnsuomalaisille kirjailijoille olisi eduksi tässäkin epätasaisessa taistelussa lueskellä kirjailijoiden elämäkertoja. Kun kaikki kertoimet ovat vastaan, ja sittenkin syntyy kirja, ei voi kuin lippistään nostaa sellaisille kyvyille kuin Antti Jalava ja hänen kirjalleen: Kukaan ei kysynyt minulta, (suom.). Tars jokaisen ruosun lukea!